1.9.2011

Eid-juhlan kolmas päivä on menossa. Ramadan loppui maanantaihin ja sitä juhlitaan nyt kolmatta päivää. Eid-juhla on vähän kuin Suomessa joulu. Syödään, syödään, syödään ja tavataan sukulaisia. Televisiosta tulee paljon viihdettä, musiikkia ja elokuvia. Lahjaksi annetaan usein kangasta muutamaa viikkoa juhlaa aikaisemmin, jotta voi tehdä tai teettää uudet vaatteet. Olen näiden kahden ja puolen päivän aikana sukuloinut varmasti enemmän kuin koko elämässäni. Päivällä täällä kotona ramppasi ties kuka ja illat kierrettiin autolla ties missä.

Kaikki ovat siis ostaneet juhlaa varten uudet vaatteet ja käyneet parturissa, se kuuluu perinteeseen(Kerran vuodessa joutuu suihkuun ja parturiin, hehe). Perinteeseen kuuluu myös se, että annetaan rahaa perheen nuorille, tätä kutsutaan eidiksi. Miehet, jotka ovat vastikään päässeet kihloihin, vievät kihlattunsa perheelle jotakin makeaa syötävää. Ensimmäisenä yönä ammutaan raketteja ja laitetaan okein hyvää ruokaa. Käsiin maalataan hennaa. Minun hennani lähti tietysti heti pois ja kateellisena katselin muiden hienosti koristeltuja käsiä.

Sukuloinnissa on ollut huvittavinta se, että kaikkia tuntuu kiinnostavan suunnattomasti, mitä syön? Syönkö jotain kummallisia europpalaisia mömmöjä, vai kelpaako afganistanilainen ruoka? Kerran minua onniteltiin siitä, että juon hyvin teetä, ihan niin kuin afganistanilaiset. Todellisuudessa afganistanilainen ruoka ei poikkea suomalaisesta kovinkaan paljon. Perunan sijaan syödään riisiä ja voin tilalla käytetään öljyä. Kasviksia käytetään ehkä jonkin verran enemmän ja ruoka valmistetaan aina alusta saakka itse. Kerran menin sotkemaan riisin sekaan ketsuppia, en tee sitä toiste.

Olin hieman huonossa kunnossa viikonlopun, kun iski jokin pahemman luokan vatsakatari. Mikään ei pysynyt sisällä ja tavaraa tuli ulos joka reiästä. Sunnuntaina jouduin tiputukseen sairaalaan, kun ei meinannut enää pysyä tajuissaan. Kirotut viinirypäleet! Onneksi kuitenkin toivuin tiistaiksi. Sairaalasta sen verran, että hygieniatason kannalta se olisi Suomessa ollut ehkä jokin varastorakennus. Henkilökunta oli kuitenkin hyvä ja lääkäri mukava.

Ja sitten niistä häistä. Afganistanilaiset häät kestävät kolme päivää. Ensimmäisen päivän iltana on henna-juhla. Silloin sukulaisia tulee kotiin, ja morsiammelle ja sulhaselle maalataan hennaa käsiin. Lopuksi syödään. Toisena päivänä on varsinainen juhla. Ensin morsiuspari vihitään moskeijan mawlawin toimesta. Sulhanen on toisessa huoneessa ja morsian toisessa. Kummaltakin kysytään, oletko valmis avioliittoon, rakastatko puolisoasi ja haluatko mennä hänen kanssaan naimisiin. Eri huoneissa ollaan sen takia, ettei tule painetta toisen läsnäolosta. Jos ei ole puhtaat jauhot pussissa, se paljastuu helpommin.

Kun vihkiminen on toimitettu, pidetään juhlat. Hääjuhlassa ensimmäisenä on ohjelmassa onnittelut ja ruoka. Tämän jälkeen sulhasen vanhemmat antavat parille kultakoruja ja morsiuspari vaihtaa sormuksia. Sitten pari sytyttää pöydälleen kaksi kynttilää. Morsiusparin päälle vedetään vihreä kangas ja annetaan peili. Kankaan alla he lukevat koraania ja katsovat toisiaan peilistä. Tuijottelun jälkeen leikataan hääkakku ja lopuksi tanssitaan. Kolmantena päivänä sukulaiset saapuvat sulhasen kotiin ja tuovat tuoreelle parille lahjoja. Tapana on ostaa jotain käyttötavaroita, astioita tai muuta.

Kun meidät vihittiin, oli ramadan. Tämän takia hääjuhla jäi ohjelmasta pois. Toimitettiin vain vihkiminen. Sekin oli hieman erilainen, koska en ole muslimi. Tämän takia mawlawi ei voinut kysyä minulta tarvittavia kysymyksiä, vaan minun oli valittava suvusta henkilö, joka teki asian ja on todistajani koko avioliiton virallistamisprosessin ajan. Todistajakseni valikoitui aivan ihastuttava vanha herra äidin puolen suvusta. Tämä valkopartainen ja turbaanipäinen herrasmies toimii korkeasta iästään huolimatta edelleen tuomarina ja on arvostetussa asemassa kotiseudullaan. En voi muuta sanoa kuin aivan mahtava tyyppi! (Eilen olin hänen kanssaan katsomassa hänen omistamiaan lehmiä ja maita maaseudulla. Herra lupasi hommata minulle hevosen, jolla voin käydä ratsastamassa pitkin maita ja mantuja. Meillä synkkaa hyvin ja häntä huvittaa suuresti, kun sukulaisten kanssa istumisen sijaan rapsuttelen mieluummin lehmiä ja kyselen maanviljelystä.)

Takaisin juhlaan. Kun tuli meikäläisen vuoro sanoa, että juu juu, tahdon tahdon, olin ehkä hieman paniikissa. Eteeni nostettiin vihreä kangas, jonka takana tämä vanha herra ja hänen poikansa kyselivät minulta asioita. En tajunnut hölkäsen pöläystäkään. Minun oli käsketty vain toistaa tämän vanhan herran nimi kolme kertaa oikeassa kohdassa. Tämä siksi, että vakuutin näin hänen olevan todistajani. Onneksi Arashin veli seisoi vieressäni ja kertoi milloin oli nimen sanomisen aika.

Tästä huolimatta onnistuin ryssimään koko homman. Nimittäin samalla hetkellä, kun nimi olisi pitänyt sanoa, se katosi päästäni täysin. Onnekseni olin varautunut tilanteeseen ja kirjoittanut nimen lunttilapulle. Ja onneksi edessäni oli tuo kangas, joten kukaan muu kuin veli ei nähnyt, kun paniikissa kaivoin lappua sohvanraosta ja tankkasin nimeä siitä.

Vihkiminen saatiin kuitenkin hoidettua loppuun. Arash saapui toisesta huoneesta ja odotin tietenkin hurraa-huutoja ja kunnon suudelmaa, mutta arvatkaapa mitä?!? Ukko kävelee huoneeseen ja tulee luokseni ja kättelee!!!!! Kättelee!!!!! Voiko enää laimeampaa olla. No, ei ole häntä syyttäminen, maassa maan tavalla, mutta joku raja nyt sentään. Onneksi lopuksi sentään tanssittiin ja tuo laimeus unohtui, kun suvun miehet pyörähtelivät olohuoneen matolla. Näyttivät sammakoilta tehosekoittimessa.

4.9.2011

Sain viisumiin vuoden jatkoa. Sairastaminen ei lopu, olen flunssassa ja keuhkot uhkaa tulla ulos. Herra Tuomari osti minulle aasin :D