14.10.2011

Täälläkin on jo syksy. Päivällä päästään vielä lähelle +20 astetta, ainakin auringossa, mutta illalla ja yöllä on kylmä. Me nukumme niin sanotussa kesähuoneessa ja sen huomaa. Kaivoin villasukat ja paksun hupparin käyttöön. Vielä ei ole ollut pakkasta, joten lehdet ovat suurimmaksi osaksi puissa. Ilma on todella kirpeän raikas, sellainen kuin Suomessakin aurinkoisina syyspäivinä. Tykkään!

Kävimme Arashin kanssa oikein ulkona ravintolassa syömässä, kun tuli täyteen 11 kuukautta yhteiseloa. Menimme Kabul City Centeriin. Se on yhdistetty ostoskeskus ja hotelli. Ihan sellainen moderni. On lasiseinäiset hissit, kahvila, ravintola ja kauppoja kahdessa kerroksessa. Hotelli vaikutti hienolta ja vastaan tuli monen näköistä liikemiestä. Ravintola sijaitsee aivan ylimmässä kerroksessa, joten näkymät kaupungin yli on hienot. Hiljaistahan siellä oli, vain muutama sellainen busines-mies syömässä. Toisin sanoen kaksi lihavaa venäläistä.
No ruoka oli sitäkin parempaa! Noin neljän metrin pöytä täynnä erilaisia liharuokia, nautaa, kanaa ja niihin sekoitettuna riisiä ja perunaa. Liha on täällä todella hyvää. Johtunee varmaankin siitä, että se on tuoretta, samana päivänä teurastettua. Muslimithan teurastavat eläimensä aina tietyllä tavalla. Pitää sanoa joku lauserimpsu Koraanista ja tappaa eläin ilmeisesti mekkaan päin suunnattuna. Tämän takia esimerkiksi Euroopassa asuvat muslimit eivät pahemmin perusta tyhjiöpakatuista lihaklönteistä supermarketeissa. Olisi kyllä hienoa, jos Suomestakin saisi näin tuoretta lihaa ja todella tietäisi missä ja miten se on teurastettu, ei mitään tehotuotantoja. Joskus tosin käy sääliksi, kun lihakaupan edessä, narun nokassa vuoroaan odottaa lammas tai lehmä.
No takaisin siihen ruokaan. Lämpimien lisäksi oli vielä notkuva salaatti- ja jälkiruokapöytä. Olimme kaksi ylensyönyttä porsasta, kun lähdimme. Koko hoito maksoi kahdelta hengeltä yhteensä 26 euroa.

Kabulissa on viime viikkoina ollut rauhallista. Edes amerikkalaisten maahan saapumisesta kulunut 10 vuoden vuosipäivä ei aiheuttanut mitään poikkeavaa. Paljon tosin edelleen puhutaan siitä, mitä Pakistanilaisten kanssa oikein pitäisi tehdä. Heidän armeijansa kun meni yksi kaunis päivä, muutama viikko sitten, ampumaan ohjuksia rajan lähellä olevaan afganistanilaiseen kylään ja useita siviilejä kuoli. Kukaan ei ole ilmoittanut syytä, Pakistanin valtion johto kiistää koko tapahtuman. Ja afganistanilaisethan eivät voi tehdä mitään. Ei täkäläisillä ole mahdollisuutta ruveta sotimaan, eikä kukaan edes halua. Asiaa tyydytään puimaan vain televisiossa, koska Karzai ei myöskään tunnu olevan kiinnostunut muutamasta turhaan kuolleesta kansalaisestaan.

Niin ja ne amerikkalaiset, röyhkeitä valehtelijoita toisensa perään. Röyhkeys ja epäinhimillisyys ilmenee täällä jokaisena päivänä. Kun amerikkalaiset tulevat panssaroiduilla ajoneuvoillaan, sen kuulee kyllä koko kaupunki. Pillit soivat ja paikalliset väistävät minkä ehtivät, jos ehtivät. Jos ajaa liian lähelle jenkkien kulkuneuvoa, nousee kattoluukusta mies ja osoittaa kiväärillä päin näköä. Eikä vain varoitukseksi, muutama virheen tekijä on saanut kuulan kalloonsa. Amerikkalaiset eivät myöskään muiden valtioiden tapaan ilmoita ajoneuvoissa maataan. Muiden maiden autoissa liehuu aina lippu, amerikkalaisilla ei mitään. Heidät on kuitenkin helppo tunnistaa käytöksestä, joka leimaa jokaisen paikallisen tavallisen ihmisen terroristiksi. Olisi mukava kuulla, mitä näille urhoollisille sotilaille oikein opetetaan, ennen kuin tulevat Afganistaniin.

Valehtelijoiksi amerikkalaiset on helppo laskea. Amerikkalaiset ja pakistanilaiset ovat ne, jotka 1980-luvulla rahoittivat ja käynnistivät Afganistanissa sissiliikkeen, Mujahidit(Soldiers of god), jotka taistelivat aluksi Neuvostoliittoa vastaan. Kun neuvostoliittolaiset saatiin ajettua pois, antoi tämä sama liitto rahaa sisseille, jotka alkoivat kutsua itseään Talebaneiksi(Totuuden etsijät). Talebanien oli tarkoitus kaataa muhajidit ja ottaa valtaansa koko maa. Porukkaa kerättiin Pakistanista. Missio onnistui. Ja nyt, kun Talebanit ovat pikkuhiljaa väistyneet, on maan presidentiksi valittu mies, joka on asunut puolet elämästään jenkkilässä. On selvää, että Amerikalla tai Pakistanilla ei ole aikomustakaan antaa Afganistanin saavuttaa rauhaa. Niin kauan kuin maassa on sekasorto, voi sitä käyttää hyväkseen.
 

1.10.2011

Onko jo lokakuu??? En voi ymmärtää tällaista ajan juoksua. Ja siihen on vielä pätevä syy, sillä minusta on tullut entistäkin laiskempi(jos mahdollista), enkä tee yhtään mitään. Miten silloin voi päivät kulua, kuin ne olisivat yhtä ja samaa? Yritin aloittaa missio kuntoilun, ja herätä aikaisin aamulla ja tehdä sitä, kuntoilua. Heräsin yhdeksältä(se on aikaisin), hypin hyppynarulla, tein vatsalihas- ja jalkalihasliikkeitä. Missio kesti kolme päivää. Nyt olen herännyt klo 11-12. Koska oli viikonloppu, joka on täällä torstai ja perjantai, lepäsin kuntoilusta, ja vähän kaikesta muustakin. En ole siis tehnyt vähään aikaan juurikaan mitään. Nukun, syön, nukun ja syön.

Tai olen minä yrittänyt vähän leipoa, joskus. Tein omenapiirakan. Siitä tuli kuiva käntty, joka ei noussut milliäkään. Sitten tein mokkapaloja. Niistä tuli pikakahvin ja itse tehdyn tomusokerin takia melkoisen pahan makuisia. Yritin korjata epäonnistumisen koristelemalla leivokset hyvin. Persikan palat tekivät suklaakuorrutuksesta sokeriliemilillua. Vein kakun isosiskolle. Toivottavasti se päätyi koirakaverin kuppiin. Kakkuintoilu sai alkunsa, kun huomasin, että nämä syövät sokerikakkua aamupalaksi. Laittavat myös sokeria riisin päälle. Niin ja sitä tomusokeria tehdään täällä siis niin, että laitetaan kidesokeria tehosekoittimeen.

Tänään nukuin yhteen ja heräsin suoraan päivällispöytään. Tähänkin on kyllä syy. Äidin veli tuli Englannista ja istui kello neljään yöllä. Kohteliaisuudesta kaikki muutkin istui. Minä tosin vain kolmeen, koska aloin kuolata istuallani. Tai ehkä tämä ei sittenkään ole mikään syy. Luultavasti ruoka ei ilmestynyt pöytään taivaasta.
Nyt olen vain haahuillut melkein koko päivän. Pesin vähän pyykkiä. Pyykkikone on sellainen, että sinne laitetaan ehkä viisi vaatekappaletta kerralla, kaadetaan vettä, niin että vaatteet peittyvät, pesuainetta ja laitetaan kone päälle. Se pyörittää vaatteita yhteen suuntaan 10 minuuttia. Sitten ne otetaan pois ja huuhdellaan käsin.

Yritin minä opetella tekemään afganistanilaista ruokaa. Katselin vierestä, kun muut teki. Nyt osaan ehkä tehdä teoriassa lihapataa, jossa on paljon sipulia, sellaista perinteistä riisiruokaa, mihin tulee porkkanaa ja rusinoita, ja lihanyyttejä, joiden taikina venytetään ohueksi koneella(vähän sama, kuin pastan teko itse). Sitten luovuin tästäkin yritelmästä. Päädyin ostamaan vain pelkät ainekset ja maistelemaan. Pöytään tuli lammasta, perunaa ja porkkanaa. Kaikki sotkettiin keitinliemeen leivän palojen kanssa ja syötiin. Oli ihan hyvää, kaikki ruoat on. En muista niiden nimiä.

En ole myöskään oppinut kieltä. Osaan sanoa moi, hyvää huomenta, hyvää yötä, kiitos, vettä, leipää, riittää, tule, mene, mitä, mitä kuuluu, miten voit ja ihan hyvää. Mutta ei osaa täälläkään moni mitään muuta kieltä kuin daria tai pashtua. Käsite: "hän puhuu hyvää englantia", on hieman horjuva. Se tarkoittaa lähinnä sitä, että henkilö osaa sanoa hello ja how are u. Monet kyllä yrittävät kovasti puhua, joka on ihan mukavaa ja aiheuttaa minulle huvitusta. Good evening on useasti good night, jonka sanominen on jokseenkin hupaisaa, kun tavataan ensimmäistä kertaa. Vähän aikaa sitten olimme kylässä serkulla. Olin väsynyt ja varmaankin näytin siltä. Serkku kysyi kohteliaasti: "Are you sleep doing?". Hän tarkoitti, haluaisinko mennä nukkumaan. Jonkin ajan kuluttua huitaisin kärpästä pois. Serkku pahoitteli: "My house is flying." Hän halusi sanoa, että hänen talossaan on paljon kärpäsiä. Sellaista englantia se.
Ei kuitenkaan voi yleistää. Esimerkiksi Arashin veljet puhuvat englantia oikein mainiosti. Vanhin heistä erinomaisesti ja voimme käydä hyviä keskusteluja.

Olen kaikesta saamattomuudestani huolimatta ehtinyt hankkia vihamiehen. Hän on eräs ukkeli, joka myy jäätelöä kärrystä. Ei siinä mitään, mutta kun kärryssä on niin sanottu hälytysääni, joka kuulostaa etäisesti Titanicin tunnuslaululta, mutta on karmivaa pimputusta. Eikä siinäkään vielä niin kauheasti mitään, mutta kun ukkeli myy jäätelöään aamulla klo 7!!!! Kuka hemmetti syö jäätelöä siihen aikaan aamulla??? Ei kukaan. On siis ilo ja kunnia herätä joka aamu tuohon pimputukseen ja kuunnella sitä useampi minuutti, sillä ukkeli pysähtyy talomme kohdalle aina pidemmäksi aikaa, koska naapurustossa asuu pashtulaisia ja heillä on pilvin pimein lapsia.
Arash kävi yhtenä aamuna kysymässä ukkelilta, käykö kauppa hyvin? Ei kuulemma oikein käynyt. Kumma juttu! Suunnittelen ritsan ostoa. Sillä olisi hyvä tähtäillä piha-aidan takaa pimpelipompeli-torvea(ja ehkä vähän ukkeliakin).

21.9.2011

Aika kuluu nopeasti, kun asiat ovat uusia, ihmiset, paikat, tavat. Kabulissa on ollut levotonta, kun ensin pakistanilaiset tulittivat amerikkalaisten lähetystöä ja ISAFin tukikohtaa ja nyt Afganistanin entinen presidentti ja viime aikainen rauhanneuvottelija Professor Burhanudin Rabani tapettiin kotonaan. Asialla oli ilmeisesti jälleen pakistanilaiset.

Valloillaan on siis melkoinen nationalismin ilmapiiri. Telvisiossa keskustellaan vihamieliseen sävyyn pakistanilaisista ja heidän tarkoitusperistään. Liikkuu erilaisia teorioita siitä, kuka oikeasti oli murhan takana. Miksi aina, kun joku valtion päämies saa surmansa, presidentti Karzai on ulkomailla. Tällä kertaa hän on Yhdysvalloissa. Kuka maksoi surmaajalle? Yliopistolla puhutaan, että pitäisi tehdä jotain, eikä vain istua luennoilla. Kansanmielisyyttä nostatetaan. Huolestuttavaa.

Minä olen ollut näistä asioista melkoisen ulkona. Hyökkäyksen aikaan olin päiväunilla, enkä tiennyt mistään mitään. Seuraavana päivänä kävin taistelupaikalla pällistelemässä kuin mikäkin paikallinen. Kaikki oli täysin normaalia, vaikka vain muutamia tunteja sitten paikalla oli tulitettu ja tapettu ihmisiä. Täällä uutiset kertoivat, että taistelussa ei kuollut ulkopuolisia, vain ns. terroristit. Länsimaiden uutistoimistot kertoivat paikallisia kuolleen, myös lapsia. Sama juttu Rabanin murhan kanssa. Täällä ei ole vielä kerrottu, miten presidentti tapettiin. Jollakin uutiskanavalla sanottiin, että Rabani kuljetettiin sairaalaan, jossa hän kuoli. Länsimaat sanovat, että hänet räjäytettiin.

Me olemme vierailleet muutaman kaverin luona illallisella, käyneet ratsastamassa koko talon väen voimin ja tänään veimme lapset eläintarhaan ja jäätelöbaariin. On jotenkin älytöntä, että kaupungissa, jossa tapahtuu erilaisia aseellisia hyökkäyksiä, voi elää tietämättä niistä oikeastaan mitään, tai olla välittämättä. En tiedä, miten tähän seikkaan tulisi oikein suhtautua.

Paperiasioiden suhteen on suvantovaihe. Odotamme rekisteröintiä Suomeen. Parin viikon päästä sitten Pakistaniin.

Minulla on ollut vähän koti-ikävä. Välillä on tuntunut, että olen vankilassa. En voi mennä minnekään yksin ja tiettyihin paikkoihin minulla ei ole mitään asiaa edes seurassa, kuten esimerkiksi kotikadulle ilta-aikaan. Naapurin pojat polttelevat liikaa hashista. Liikun aina vähintään kahden miespuolisen henkilön kanssa. Tämä on täyteen vapauteen ja itsenäisyyteen tottuneelle hieman hankalaa. Ymmärrän kyllä perustelut, mutta joskus tuntuu silti hätävarjelun liioittelulta. Muutama ihminen sanoi minulle lähtiessäni, että ehkä en halua tulla takaisin. Olen pahoillani, asia ei todellakaan ole niin ainakaan minun kohdallani. Olen varustettu täysin vääränlaisella luonteella, jotta tottuisin tähän elämäntyyliin. Nyt ikävä alkaa kuitenkin hellittää ja jaksan taas paremmin. Voin vain sanoa, että mies raukka. Hän kun on ainoa, joka joutuu kuuntelemaan valitustani. Täytyy keksiä jokin keino, millä korvata asia.

On myös asioita, joista monen yhteiskunnan tulisi ottaa oppia. Yksi asia on lastenkasvatus. Ainakin näissä perheissä, jotka minä olen tavannut, vallitsee käsittämätön harmonia. Lapset otetaan täällä jotenkin kovin eritavalla. On tietynlainen kunnioitus vanhempia kohtaan, mutta se on rakennettu niin hienovaraisesti, että alistamisesta on turha puhua. Käsitys kunnioituksesta on Suomessa usein hyvin nurinkurinen. Monesti näkee vanhempia, jotka hakevat kunnioitusta käskemisen ja pakottamisen kautta. Jos lapsi ei tottele, ei ole kunnioitusta, jos tottelee, se on itsestäänselvyys, kiitosta ei tule. Täällä lapsi otetaan kunnioituksen kautta osaksi perhettä ja yhteisiä asioita. Vanhemman kunnioittaminen tulee asioiden tekemisen yhteydessä, se ei ole mikään erillinen korostettu asia, jota täytyy lapselle tukkapöllyn avulla opettaa.

En ole koskaan ollut mikään suuri lapsi-fani. Ne kun kiljuu, huutaa, itkee ja kiukuttelee. Täällä sitä tulee kuitenkin ihan huomaamatta pallutettua vauvoja ja puuhasteltua vanhempien lasten kanssa. He ovat aivan ihania. Itkuun on jo tottunut ja siihen, että joku ramppaa vähän väliä huoneessa karkin toivossa tai vain istuu vastapäätä ja tuijottaa. Vauvakuumetta on silti turha toivoa.

Olen jopa onnistunut tekemään muutaman haastattelun ja kirjoittamaan yhden jutun. Kävin kuuro-mykkien urheiluyhdistyksessä tekemässä juttua taekwondosta ja jututtamassa Afghanistanin olympia komitean presidenttiä. Kuuro-mykkien porukka oli loistavaa, mutta herra presidentti arvatenkin täysin pöllö. Ukko ei vastannut yhteenkään kysymykseen oikeastaan yhtään mitään. Lopuksi hän antoi minulle jonkun "valtion lahjan", joka oli pinssi, kiinnitti sen paitaani ja avustaja räpsi valokuvia. Lähtiessä tuli vielä kommentti, että "Nyt sinun täytyy olla meidän kumppanimme tulevaisuudessa". En tiennyt kykeneväni moiseen tekohymyyn.




 

8.9.2011

Kun 17 ihmistä asuu saman katon alla ja yksi sairastuu flunssaan, on takuuvarmaa, että koko talo saa taudin. Tartunnan saamista ei ehkäise se, että kolme ihmistä syö käsin samalta lautaselta ruoka-aikaan ja aivastelee samalla minne sattuu. Tämä afganistanilainen syysflunssa tuntuu pahiten luissa ja lihaksissa. Joka ainoa paikka kehossa särkee. Ei voi nukkua, koska paikallaan olo on tuskallista, ei voi seisoa, koska voimat eivät riitä, kävelemisestä puhumattakaan. On vain istuttava oudossa mytyssä ja heiluttava kuin psykoosissa oleva, jotta saa jotenkin oltua. Onneksi tauti on jo menossa ohi. Melkein kaksi viikkoa on mennyt sairastaessa, toivottavasti tämä ei toistu jokaisella tulevalla reissulla tänne.

Paperiasiat ovat nyt siinä pisteessä, että saimme lopulta voiton maistraatin kiukuttelevasta ukkelista, joka ei olisi millään halunnut myöntää meille avioliiton virallistamista. Homma rupesi jo olemaan melko huvittavaa. Milloin jokin lause oli hänen mielestään väärin muotoiltu jossakin paperissa ja milloin minun valokuvani oli huono, koska se oli mustavalkoinen. Eikö Euroopassa ole värikuvia??? Kaikilla meni jo täysin hermo, mutta ei auttanut ruveta hankalaksi. Käytimme hyväksi hiljaista valtaa. Minun vihkitodistajani, Herra Tuomari, saapui nimittäin lopulta paikalle. Hänen tarvitsi vain istua samassa huoneessa ja jo alkoi kiukku-ukkelin kynä heilua. Se ei tosin taida häntä paljon auttaa, sillä Herra Tuomari oli sen verran kiukkuinen tapahtuneesta, että aikoo hankkia ukkelille potkut. Korkeimman oikeuden tuomarilta se ilmeisesti onnistuu aika vähillä toimenpiteillä.

No naimisissa ollaan nyt sitten virallisesti Afganistanissa. Tänään veimme paperit Suomen lähetystöön, josta ne lähtevät edelleen Suomeen ensi viikolla. Kun tämä rumba on ohi, voimme aloittaa uuden. Se on nimeltään operaatio oleskelulupa perhesiteen perusteella Suomeen. Tällaista oleskelulupaa joudumme anomaan Islamabadissa Pakistanissa Suomen suurähetystössä. Matkustamme siis sinne reilun viikon kuluttua. Siitä lisää tuonnempana.

Elo alkaa olla täällä minulle hieman yksitoikkoista. Ehkä se johtuu tästä sairastelusta ja siitä, etten ole päässyt oikein mihinkään. Huomenna tosin aion lähteä katsomaan aasiani. Olemme muutaman päivän Arashin siskolla maaseudulla. Sunnuntaina olisi ilmeisesti hyvä pysytellä kaukana kaupungin keskustasta. Ainakin kovasti on varoiteltu, että 9/11 10-vuotispäivä ei olisi kovin turvallista aikaa liikkua. Jotenkin olen kuitenkin odottavalla mielellä. On mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Ehkä jenkkien propagandakoneisto on taas ostanut jollekin onnettomalle nepalilaiselle pommitarvikkeet ja luvannut kymmenittäin neitsyitä (nepalilaisella tarkoitan viimeisen Kabulissa tehdyn iskun tekijää, joka siis oli joku nepalilainen ei kenenkään mies. Joku, jolle oli luvattu paljon, mutta annettiinkin kuolema). Toivottavasti ei.

Kunhan tästä kunnolla toivun, on lähdettävä tutkimaan, mitä yliopistolla voisi olla annettavaa. Ehkä jokin kielikurssi voisi olla paikallaan. Toisaalta kiinnostaisi myös osallistua joillekin journalismin laitoksen luennoille. Täällä näkökulmat ammattiin saattavat olla ajatuksia herättäviä. Ja sitten on tietysti se naisjärjestö, johon olen ollut yhteydessä. Heidän puheilleen on päästävä. Ei siksi, että minua suoraan sanottuna vituttaa kulkea huivissa ja pitkissä vaatteissa hellepäivänä, vaan siksi, että ihmisten ajatusmaailmoissa on niin paljon muutettavaa. Esimerkiksi kaduilla tapahtuvalla häirinnällä kun ei ole enää mitään tekemistä sen kanssa, että naiset olisivat pukeutuneet jotenkin paljastavasti, kaikki on täysin kiinni korvien välissä olevista kieroutumista.
 

1.9.2011

Eid-juhlan kolmas päivä on menossa. Ramadan loppui maanantaihin ja sitä juhlitaan nyt kolmatta päivää. Eid-juhla on vähän kuin Suomessa joulu. Syödään, syödään, syödään ja tavataan sukulaisia. Televisiosta tulee paljon viihdettä, musiikkia ja elokuvia. Lahjaksi annetaan usein kangasta muutamaa viikkoa juhlaa aikaisemmin, jotta voi tehdä tai teettää uudet vaatteet. Olen näiden kahden ja puolen päivän aikana sukuloinut varmasti enemmän kuin koko elämässäni. Päivällä täällä kotona ramppasi ties kuka ja illat kierrettiin autolla ties missä.

Kaikki ovat siis ostaneet juhlaa varten uudet vaatteet ja käyneet parturissa, se kuuluu perinteeseen(Kerran vuodessa joutuu suihkuun ja parturiin, hehe). Perinteeseen kuuluu myös se, että annetaan rahaa perheen nuorille, tätä kutsutaan eidiksi. Miehet, jotka ovat vastikään päässeet kihloihin, vievät kihlattunsa perheelle jotakin makeaa syötävää. Ensimmäisenä yönä ammutaan raketteja ja laitetaan okein hyvää ruokaa. Käsiin maalataan hennaa. Minun hennani lähti tietysti heti pois ja kateellisena katselin muiden hienosti koristeltuja käsiä.

Sukuloinnissa on ollut huvittavinta se, että kaikkia tuntuu kiinnostavan suunnattomasti, mitä syön? Syönkö jotain kummallisia europpalaisia mömmöjä, vai kelpaako afganistanilainen ruoka? Kerran minua onniteltiin siitä, että juon hyvin teetä, ihan niin kuin afganistanilaiset. Todellisuudessa afganistanilainen ruoka ei poikkea suomalaisesta kovinkaan paljon. Perunan sijaan syödään riisiä ja voin tilalla käytetään öljyä. Kasviksia käytetään ehkä jonkin verran enemmän ja ruoka valmistetaan aina alusta saakka itse. Kerran menin sotkemaan riisin sekaan ketsuppia, en tee sitä toiste.

Olin hieman huonossa kunnossa viikonlopun, kun iski jokin pahemman luokan vatsakatari. Mikään ei pysynyt sisällä ja tavaraa tuli ulos joka reiästä. Sunnuntaina jouduin tiputukseen sairaalaan, kun ei meinannut enää pysyä tajuissaan. Kirotut viinirypäleet! Onneksi kuitenkin toivuin tiistaiksi. Sairaalasta sen verran, että hygieniatason kannalta se olisi Suomessa ollut ehkä jokin varastorakennus. Henkilökunta oli kuitenkin hyvä ja lääkäri mukava.

Ja sitten niistä häistä. Afganistanilaiset häät kestävät kolme päivää. Ensimmäisen päivän iltana on henna-juhla. Silloin sukulaisia tulee kotiin, ja morsiammelle ja sulhaselle maalataan hennaa käsiin. Lopuksi syödään. Toisena päivänä on varsinainen juhla. Ensin morsiuspari vihitään moskeijan mawlawin toimesta. Sulhanen on toisessa huoneessa ja morsian toisessa. Kummaltakin kysytään, oletko valmis avioliittoon, rakastatko puolisoasi ja haluatko mennä hänen kanssaan naimisiin. Eri huoneissa ollaan sen takia, ettei tule painetta toisen läsnäolosta. Jos ei ole puhtaat jauhot pussissa, se paljastuu helpommin.

Kun vihkiminen on toimitettu, pidetään juhlat. Hääjuhlassa ensimmäisenä on ohjelmassa onnittelut ja ruoka. Tämän jälkeen sulhasen vanhemmat antavat parille kultakoruja ja morsiuspari vaihtaa sormuksia. Sitten pari sytyttää pöydälleen kaksi kynttilää. Morsiusparin päälle vedetään vihreä kangas ja annetaan peili. Kankaan alla he lukevat koraania ja katsovat toisiaan peilistä. Tuijottelun jälkeen leikataan hääkakku ja lopuksi tanssitaan. Kolmantena päivänä sukulaiset saapuvat sulhasen kotiin ja tuovat tuoreelle parille lahjoja. Tapana on ostaa jotain käyttötavaroita, astioita tai muuta.

Kun meidät vihittiin, oli ramadan. Tämän takia hääjuhla jäi ohjelmasta pois. Toimitettiin vain vihkiminen. Sekin oli hieman erilainen, koska en ole muslimi. Tämän takia mawlawi ei voinut kysyä minulta tarvittavia kysymyksiä, vaan minun oli valittava suvusta henkilö, joka teki asian ja on todistajani koko avioliiton virallistamisprosessin ajan. Todistajakseni valikoitui aivan ihastuttava vanha herra äidin puolen suvusta. Tämä valkopartainen ja turbaanipäinen herrasmies toimii korkeasta iästään huolimatta edelleen tuomarina ja on arvostetussa asemassa kotiseudullaan. En voi muuta sanoa kuin aivan mahtava tyyppi! (Eilen olin hänen kanssaan katsomassa hänen omistamiaan lehmiä ja maita maaseudulla. Herra lupasi hommata minulle hevosen, jolla voin käydä ratsastamassa pitkin maita ja mantuja. Meillä synkkaa hyvin ja häntä huvittaa suuresti, kun sukulaisten kanssa istumisen sijaan rapsuttelen mieluummin lehmiä ja kyselen maanviljelystä.)

Takaisin juhlaan. Kun tuli meikäläisen vuoro sanoa, että juu juu, tahdon tahdon, olin ehkä hieman paniikissa. Eteeni nostettiin vihreä kangas, jonka takana tämä vanha herra ja hänen poikansa kyselivät minulta asioita. En tajunnut hölkäsen pöläystäkään. Minun oli käsketty vain toistaa tämän vanhan herran nimi kolme kertaa oikeassa kohdassa. Tämä siksi, että vakuutin näin hänen olevan todistajani. Onneksi Arashin veli seisoi vieressäni ja kertoi milloin oli nimen sanomisen aika.

Tästä huolimatta onnistuin ryssimään koko homman. Nimittäin samalla hetkellä, kun nimi olisi pitänyt sanoa, se katosi päästäni täysin. Onnekseni olin varautunut tilanteeseen ja kirjoittanut nimen lunttilapulle. Ja onneksi edessäni oli tuo kangas, joten kukaan muu kuin veli ei nähnyt, kun paniikissa kaivoin lappua sohvanraosta ja tankkasin nimeä siitä.

Vihkiminen saatiin kuitenkin hoidettua loppuun. Arash saapui toisesta huoneesta ja odotin tietenkin hurraa-huutoja ja kunnon suudelmaa, mutta arvatkaapa mitä?!? Ukko kävelee huoneeseen ja tulee luokseni ja kättelee!!!!! Kättelee!!!!! Voiko enää laimeampaa olla. No, ei ole häntä syyttäminen, maassa maan tavalla, mutta joku raja nyt sentään. Onneksi lopuksi sentään tanssittiin ja tuo laimeus unohtui, kun suvun miehet pyörähtelivät olohuoneen matolla. Näyttivät sammakoilta tehosekoittimessa.

4.9.2011

Sain viisumiin vuoden jatkoa. Sairastaminen ei lopu, olen flunssassa ja keuhkot uhkaa tulla ulos. Herra Tuomari osti minulle aasin :D