21.9.2011

Aika kuluu nopeasti, kun asiat ovat uusia, ihmiset, paikat, tavat. Kabulissa on ollut levotonta, kun ensin pakistanilaiset tulittivat amerikkalaisten lähetystöä ja ISAFin tukikohtaa ja nyt Afganistanin entinen presidentti ja viime aikainen rauhanneuvottelija Professor Burhanudin Rabani tapettiin kotonaan. Asialla oli ilmeisesti jälleen pakistanilaiset.

Valloillaan on siis melkoinen nationalismin ilmapiiri. Telvisiossa keskustellaan vihamieliseen sävyyn pakistanilaisista ja heidän tarkoitusperistään. Liikkuu erilaisia teorioita siitä, kuka oikeasti oli murhan takana. Miksi aina, kun joku valtion päämies saa surmansa, presidentti Karzai on ulkomailla. Tällä kertaa hän on Yhdysvalloissa. Kuka maksoi surmaajalle? Yliopistolla puhutaan, että pitäisi tehdä jotain, eikä vain istua luennoilla. Kansanmielisyyttä nostatetaan. Huolestuttavaa.

Minä olen ollut näistä asioista melkoisen ulkona. Hyökkäyksen aikaan olin päiväunilla, enkä tiennyt mistään mitään. Seuraavana päivänä kävin taistelupaikalla pällistelemässä kuin mikäkin paikallinen. Kaikki oli täysin normaalia, vaikka vain muutamia tunteja sitten paikalla oli tulitettu ja tapettu ihmisiä. Täällä uutiset kertoivat, että taistelussa ei kuollut ulkopuolisia, vain ns. terroristit. Länsimaiden uutistoimistot kertoivat paikallisia kuolleen, myös lapsia. Sama juttu Rabanin murhan kanssa. Täällä ei ole vielä kerrottu, miten presidentti tapettiin. Jollakin uutiskanavalla sanottiin, että Rabani kuljetettiin sairaalaan, jossa hän kuoli. Länsimaat sanovat, että hänet räjäytettiin.

Me olemme vierailleet muutaman kaverin luona illallisella, käyneet ratsastamassa koko talon väen voimin ja tänään veimme lapset eläintarhaan ja jäätelöbaariin. On jotenkin älytöntä, että kaupungissa, jossa tapahtuu erilaisia aseellisia hyökkäyksiä, voi elää tietämättä niistä oikeastaan mitään, tai olla välittämättä. En tiedä, miten tähän seikkaan tulisi oikein suhtautua.

Paperiasioiden suhteen on suvantovaihe. Odotamme rekisteröintiä Suomeen. Parin viikon päästä sitten Pakistaniin.

Minulla on ollut vähän koti-ikävä. Välillä on tuntunut, että olen vankilassa. En voi mennä minnekään yksin ja tiettyihin paikkoihin minulla ei ole mitään asiaa edes seurassa, kuten esimerkiksi kotikadulle ilta-aikaan. Naapurin pojat polttelevat liikaa hashista. Liikun aina vähintään kahden miespuolisen henkilön kanssa. Tämä on täyteen vapauteen ja itsenäisyyteen tottuneelle hieman hankalaa. Ymmärrän kyllä perustelut, mutta joskus tuntuu silti hätävarjelun liioittelulta. Muutama ihminen sanoi minulle lähtiessäni, että ehkä en halua tulla takaisin. Olen pahoillani, asia ei todellakaan ole niin ainakaan minun kohdallani. Olen varustettu täysin vääränlaisella luonteella, jotta tottuisin tähän elämäntyyliin. Nyt ikävä alkaa kuitenkin hellittää ja jaksan taas paremmin. Voin vain sanoa, että mies raukka. Hän kun on ainoa, joka joutuu kuuntelemaan valitustani. Täytyy keksiä jokin keino, millä korvata asia.

On myös asioita, joista monen yhteiskunnan tulisi ottaa oppia. Yksi asia on lastenkasvatus. Ainakin näissä perheissä, jotka minä olen tavannut, vallitsee käsittämätön harmonia. Lapset otetaan täällä jotenkin kovin eritavalla. On tietynlainen kunnioitus vanhempia kohtaan, mutta se on rakennettu niin hienovaraisesti, että alistamisesta on turha puhua. Käsitys kunnioituksesta on Suomessa usein hyvin nurinkurinen. Monesti näkee vanhempia, jotka hakevat kunnioitusta käskemisen ja pakottamisen kautta. Jos lapsi ei tottele, ei ole kunnioitusta, jos tottelee, se on itsestäänselvyys, kiitosta ei tule. Täällä lapsi otetaan kunnioituksen kautta osaksi perhettä ja yhteisiä asioita. Vanhemman kunnioittaminen tulee asioiden tekemisen yhteydessä, se ei ole mikään erillinen korostettu asia, jota täytyy lapselle tukkapöllyn avulla opettaa.

En ole koskaan ollut mikään suuri lapsi-fani. Ne kun kiljuu, huutaa, itkee ja kiukuttelee. Täällä sitä tulee kuitenkin ihan huomaamatta pallutettua vauvoja ja puuhasteltua vanhempien lasten kanssa. He ovat aivan ihania. Itkuun on jo tottunut ja siihen, että joku ramppaa vähän väliä huoneessa karkin toivossa tai vain istuu vastapäätä ja tuijottaa. Vauvakuumetta on silti turha toivoa.

Olen jopa onnistunut tekemään muutaman haastattelun ja kirjoittamaan yhden jutun. Kävin kuuro-mykkien urheiluyhdistyksessä tekemässä juttua taekwondosta ja jututtamassa Afghanistanin olympia komitean presidenttiä. Kuuro-mykkien porukka oli loistavaa, mutta herra presidentti arvatenkin täysin pöllö. Ukko ei vastannut yhteenkään kysymykseen oikeastaan yhtään mitään. Lopuksi hän antoi minulle jonkun "valtion lahjan", joka oli pinssi, kiinnitti sen paitaani ja avustaja räpsi valokuvia. Lähtiessä tuli vielä kommentti, että "Nyt sinun täytyy olla meidän kumppanimme tulevaisuudessa". En tiennyt kykeneväni moiseen tekohymyyn.