Ne alkoivat toukokuun lopulla, kun mieheni käännytettiin takaisin Afganistaniin. Hän ei saanut turvapaikkaa kahden ja puolen vuoden odotuksen jälkeen. "Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta, tai odottaa seuraavaa", lauletaan. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdon.

Tarvitaan viisumi ja perusrokotukset. Viisumin saa Norjasta Afganistanin suurlähetystöstä kuukaudeksi. Jatkoa on anottava Kabulissa. Lento maksoi 350 euroa, paluuta en ostanut. Reittini kulkee berliinin kautta Dubaihin, ja sieltä Kabuliin. Lähtö on sunnuntaina 14.8.2011.

Olen malttamaton. Edessä on shokki, mutta uskon matkani silti olevan hyvä. Näen mieheni perheen ja sen, mistä hän on kotoisin, millaiset juuret hänellä on. Pääsen osaksi afganistanilaista arkea. En katsele ihmisten elämää panssaroidun ajoneuvon tuulilasin läpi, niin kuin useimmat suomalaiset tässä maassa.

Nyt kaikki on pakkaamista vaille valmista. Se on naiselle, jolla on 1000 paria kenkiä ja 10 neliömetrin huone täynnä vaatekappaleita, haastavaa. Aion selvitä. Ehkä se on tulossa olevista haasteista pienin.