16.8.2011.

Talo nukkuu. Tässä talossa asui ennen 16 ihmistä, nyt 17. Kello on 23.30. Perhe lepää ennen kello kolmen ateriaa. On ramadan, ja se asettaa ehtonsa päivän rytmille. Minä en nuku, koska tämä talo antoi minulle uuden maailman.

Matka tänne Kabuliin oli raskas. Ei sen takia, että se kesti köyhälle 24 tuntia, vaan siksi, että olin jännityksestä ja odotuksesta sekaisin. Lentokone Dubaista Kabuliin oli täynnä, mutta kaikkia muita kuin afganistanilaisia. Vieressäni istui vanhempi mies. Laveasti amerikkaa ääntäen hän kiroili takana istuvia lapsia, jotka potkivat penkin selkämystä. Huiviin verhottu äiti ei mahtanut kahdelle villikolleen mitään. Hän ei voinut torua kuin kuiskaten. Tämä nainen ei saanut korottaa ääntään. Safi Airlines lennätti kyydissään myös Naton sotilaita siviilivaatteissa, vanhempia virkamiehiä Intiasta, länsimaalaisia naisia, jotka pukivat huivin vasta laskeutumisen jälkeen, ja minut.

 

Liian innokas laukkupoika tarraa matklaukkuni kahvaan ja lähtee vetämään tavaroita perässään ulos terminaalista. Minulle tulee kiire, koska poika ei kuuntele, vaikka sanon, että en tarvitse apua. Tätä ennen tuiman näköiset miehet matkatavaroiden tarkastuksessa havaitsevat tavaroissani jotain epäilyttävää, ehkä silitysraudan, jonka vien tuliaisina. Huonolla englannilla he käskevät minua tullikoppiin. Teeskentelen, että en ymmärrä sanaakaan ja nostan laukkuni hihnalta. Kävelen nopeasti kohti ovea. Samaan aikaan sisään astuu sotilas ja sekoittaa tarkastajat hetkeksi.. Pääsen livahtamaan ja vältän tilanteen, jossa partanaamainen afgaani-ukko tonkii pikkuhousujani.

 

Minua on vastassa kaksi autollista ihmisiä. Tunnistan isän, äidin ja mieheni kaksi veljeä. Salam, salam, welcome, welcome, kuuluu joka puolelta ympäriltäni. Vaihdamme miehen kanssa vain pikaisen poskisuudelman, täällä ei saa näyttää rakkauttaan julkisesti. Olen kuitenkin onnellisempi kuin pitkiin aikoihin.

 

Kabulin keskustassa olo on kuin ensimmäisillä tummaihoisilla Suomessa. Minua tuijotetaan avoimesti ja kerjäläiset juoksevat perässä. Olenhan länsimaalainen, joten luultavasti hyvin rikas. Lyhyen kierroksen aikana huomaan, että miesten käyttäytyminen ei ole omiaan rohkaisemaan naisia pukeutumaan kuinka haluaisivat. Sanon miehelleni, että seuraavalla kerralla puen burkhan. Perun kuitenkin sanani. Täällä ei voi pelätä, tai jää kotiin istumaan.

 

19.8.2011.

 

Olemme käyneet basaareissa ostoksilla. Huomenna järjestetään vihkiminen, ja etsimme sopivia vaatteita tilaisuuteen. Minun tulisi pukea vihreä vaate. Sellaista ei kuitenkaan löydy. Kriisi numero yksi: Olen lihava länsimaalainen, jolle haetaan kaupan suurimmat koot, mutta en siltikään sovi vaatteisiin rinnan ja olkapäiden kohdalta. Illalla itkeä tihrustan, kun jo ennestään "erittäin hyvä" suomalainen itsetuntoni on lytistetty. Onneksi olen ottanut mukaan yhden oman juhlamekkoni Suomesta. Perhe sanoo, että voin hyvin pukea sen, vaikka se on sininen.

 

Täällä perheen pää on nainen. Heiltä kysytaän viimeinen sana, vaikka mies kertoisikin muille. Tässä perheessä on mahtavia naisia. He ovat vahvoja, oman arvonsa tuntevia, mutta lempeitä ja ymmärtäväisiä. Eletään yhteisössä, jossa toisen ongelma on myös oma ongelma ja toisen ilo on oma ilo. Ainakin kerran päivässä istutaan yhdessä. Silloin paikalla ovat isät, äidit, lapset ja isovanhemmat. Ihmiset puhuvat, nauravat ja ottavat osaa toistensa elämiin. Kukaan ei ole yksin.

 

Minut on otettu vastaan lämpimästi. En ole kertaakaan tuntenut, etten olisi tervetullut. Ympärilläni on ihmisiä, jotka arvostavat minua ja sanovat sen ääneen. Olen kiitollinen kaikesta tästä, mitä olen näiltä hienoilta ihmisiltä saanut jo nyt.