8.9.2011

Kun 17 ihmistä asuu saman katon alla ja yksi sairastuu flunssaan, on takuuvarmaa, että koko talo saa taudin. Tartunnan saamista ei ehkäise se, että kolme ihmistä syö käsin samalta lautaselta ruoka-aikaan ja aivastelee samalla minne sattuu. Tämä afganistanilainen syysflunssa tuntuu pahiten luissa ja lihaksissa. Joka ainoa paikka kehossa särkee. Ei voi nukkua, koska paikallaan olo on tuskallista, ei voi seisoa, koska voimat eivät riitä, kävelemisestä puhumattakaan. On vain istuttava oudossa mytyssä ja heiluttava kuin psykoosissa oleva, jotta saa jotenkin oltua. Onneksi tauti on jo menossa ohi. Melkein kaksi viikkoa on mennyt sairastaessa, toivottavasti tämä ei toistu jokaisella tulevalla reissulla tänne.

Paperiasiat ovat nyt siinä pisteessä, että saimme lopulta voiton maistraatin kiukuttelevasta ukkelista, joka ei olisi millään halunnut myöntää meille avioliiton virallistamista. Homma rupesi jo olemaan melko huvittavaa. Milloin jokin lause oli hänen mielestään väärin muotoiltu jossakin paperissa ja milloin minun valokuvani oli huono, koska se oli mustavalkoinen. Eikö Euroopassa ole värikuvia??? Kaikilla meni jo täysin hermo, mutta ei auttanut ruveta hankalaksi. Käytimme hyväksi hiljaista valtaa. Minun vihkitodistajani, Herra Tuomari, saapui nimittäin lopulta paikalle. Hänen tarvitsi vain istua samassa huoneessa ja jo alkoi kiukku-ukkelin kynä heilua. Se ei tosin taida häntä paljon auttaa, sillä Herra Tuomari oli sen verran kiukkuinen tapahtuneesta, että aikoo hankkia ukkelille potkut. Korkeimman oikeuden tuomarilta se ilmeisesti onnistuu aika vähillä toimenpiteillä.

No naimisissa ollaan nyt sitten virallisesti Afganistanissa. Tänään veimme paperit Suomen lähetystöön, josta ne lähtevät edelleen Suomeen ensi viikolla. Kun tämä rumba on ohi, voimme aloittaa uuden. Se on nimeltään operaatio oleskelulupa perhesiteen perusteella Suomeen. Tällaista oleskelulupaa joudumme anomaan Islamabadissa Pakistanissa Suomen suurähetystössä. Matkustamme siis sinne reilun viikon kuluttua. Siitä lisää tuonnempana.

Elo alkaa olla täällä minulle hieman yksitoikkoista. Ehkä se johtuu tästä sairastelusta ja siitä, etten ole päässyt oikein mihinkään. Huomenna tosin aion lähteä katsomaan aasiani. Olemme muutaman päivän Arashin siskolla maaseudulla. Sunnuntaina olisi ilmeisesti hyvä pysytellä kaukana kaupungin keskustasta. Ainakin kovasti on varoiteltu, että 9/11 10-vuotispäivä ei olisi kovin turvallista aikaa liikkua. Jotenkin olen kuitenkin odottavalla mielellä. On mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Ehkä jenkkien propagandakoneisto on taas ostanut jollekin onnettomalle nepalilaiselle pommitarvikkeet ja luvannut kymmenittäin neitsyitä (nepalilaisella tarkoitan viimeisen Kabulissa tehdyn iskun tekijää, joka siis oli joku nepalilainen ei kenenkään mies. Joku, jolle oli luvattu paljon, mutta annettiinkin kuolema). Toivottavasti ei.

Kunhan tästä kunnolla toivun, on lähdettävä tutkimaan, mitä yliopistolla voisi olla annettavaa. Ehkä jokin kielikurssi voisi olla paikallaan. Toisaalta kiinnostaisi myös osallistua joillekin journalismin laitoksen luennoille. Täällä näkökulmat ammattiin saattavat olla ajatuksia herättäviä. Ja sitten on tietysti se naisjärjestö, johon olen ollut yhteydessä. Heidän puheilleen on päästävä. Ei siksi, että minua suoraan sanottuna vituttaa kulkea huivissa ja pitkissä vaatteissa hellepäivänä, vaan siksi, että ihmisten ajatusmaailmoissa on niin paljon muutettavaa. Esimerkiksi kaduilla tapahtuvalla häirinnällä kun ei ole enää mitään tekemistä sen kanssa, että naiset olisivat pukeutuneet jotenkin paljastavasti, kaikki on täysin kiinni korvien välissä olevista kieroutumista.